Uskovan elämästä en ole kuullut kovin käytännöllisiä selostuksia. Toki on paljon tarinoita uskovien elämästä, mutta nyt haluan kirjoittaa omasta arjestani. Ensi sunnuntaina on Kohtaamispaikassa arjen uskosta opetuspuhekin. Haluan sitäkin varten omaa elämääni hahmottaa. No niin, asiaan.

Minulla usko ei näy ulospäin paljoakaan. En pukeudu erityisesti tai esiinny erityisen pyhästi. En kiroile kylläkään, minkä ovat jotkut varmaan huomanneet. En osaa sanoa onko olemuksessani ”se jokin”, joka saa ei-uskovaiset kummastumaan minusta. Jotkut ovat siitä kertoneet.  Ehkä korkea moraalini näkyy käytöksessäni, minulla on pyöräilykypärä ja asianmukaiset säävaatteet, käytän suojateitä, soitan soittokelloa jne.

Arjen rutiineissa alkaa jo jotain näkyäkin. Luen joka aamu Raamattua ja raamatunlukuopasta Hetkistä. Joskus rukoilemme ruokarukouksen, käymme seurakunnan tilaisuuksissa, olemme mukana maahanmuuttaja-työssä, parisuhdekurssin vetäjinä, vastuunkantajina seurakunnassa ja luemme lapsillemme Raamatun kertomuksia. Toiminnassamme uskovaisuus näkyy siis. Ai niin, käymme raamattupiirissä ja vaimoni on vetämässä naisten piiriä meillä kotona.

Ehkä eniten haluan paneutua siihen, miten usko vaikuttaa omaan persoonaani ja elämääni. Minulla on kesken elokuva Blackthorne, joka kertoo Butch Cassidyn vanhoista vuosista. Katsoessani hänen elämäänsä ja pohdintojaan mietin omaa elämääni verrattuna hänen elämäänsä. Väittäisin, että meillä on paljon yhteistä. Olemme harkitsevia ja yritämme tehdä oikein. Tämä sama asenne yhdistettynä uskooni haluaa etsiä Raamatusta ja Jumalan johdatuksesta apua löytää se oikea polku, jota kulkea.

Viimeisin oivallus tähän liittyen oli tämän aamun lenkin osalta Raamatun lause: ”Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan” (Matt. 23:12). Tämä alennuksen moraali on ollut mukanani aika pitkään. Ylioppilasjuhlissani puheeni oli seuraava: ”Joko itsensä muuttaa madoksi, ei voi valittaa, jos hänen päällensä tallataan. Minä tein itsestäni ylioppilaan ja aion kantaa seuraukset.” Suurin piirtein noin se meni.

Olen yrittänyt olla nöyrä. Kuuliaisesti tottelen mitä vaimo sanoo, vaikka joskus se tekee kipeää. Nytkin kirjoitan tätä tekstiä, koska vaimo on käskenyt niin tehdä. En minä vasten tahtoani kirjoita. Mukaudun vain tilanteeseen, koska niin olen oppinut elämään. Olen lammas, joka haluaa seurata paimenta. Sehän on mitä kristillisintä. Mutta se ei ole oikein, koska seuraan väärää paimenta, ajattelet. Mutta se ei pidä paikkaansa. Uskon että Jumala on siunannut avioliittomme ja tossun alla on minun paikka nyt. En tiedä miksi, mutta luotan Jumalan johdatukseen. Ja toisaalta en ole tossun alla, koska kun rukoilen, saan voimaa ja viisautta Jumalalta. Jos en olisi nöyrä, ei Jumala voisi antaa minulle kaikkea sitä hyvää, jota nyt saan. Saan mm. lujuutta, viisautta, myötätuntoa ja rakkautta itseäni ja muita kohtaan.

Olen ahtaalla elämässäni, mutta usko tuo minulle toivoa huolettomuuteen asti, että Jumala johdattaa minut kaikista parasta reittiä tästä elämästä. Elän todella hyvää elämää. Minulle sopivaa elämää. Työmaailmassa olisin tunnollisuuteni takia uupumusvaarassa. Jumala suojelee minua monelta pahalta.