Mitä sinä kaipaat eniten elämässäsi? Mietipä hetki tuota kysymystä. Ehkä jotkut ovat tänä aamuna kaivanneet "loiventavaa" krapula-aamun helpotukseksi, toiset elämänkumppania, joku ehkä taloudellista hyvinvointia, joku päivittäistä riisikuppiaan jne. Kaipauksen kohteita on monia, mutta uskon olevani suhteellisen varma sanoessani, että me kaikki kaipaamme jotain. Meillä voi olla ihan hyvä olla, mutta aina voisi olla enemmänkin.

Puolisoni kanssa keskustelimme vähän aikaa sitten nähdyksi tulemisen tarpeesta. Jokainen ihminen kaipaa tulevansa nähdyksi, tunnustetuksi, hyväksytyksi. Ihminen ei ole kokonainen ennen kuin hän kokee olevansa yhteydessä muihin ihmisiin. Hän hakee oikeutuksen olemassaololleen toisilta. "No man is an island!" Jännä piirre kun sitä tarkemmin ajattelee. Eikö olisi kätevämpää, jos pärjäisimme yksin? Eikö jotkut mene äärimmäisyyksiin hakiessaan huomiota? Oli miten oli, mutta näin meidät on rakennettu tai poliittisesti korrektisti sanottuna tällaisia me olemme.

Kristityillä on selitys tähän kaipaukseen. Se on Jumalan meihin laittama, jotta me osaisimme etsiä yhteyttä Häneen. Toisaalta lähimmäisenrakkaus ei toimi ilman, että koemme tarvetta olla yhteydessä lähimmäisiimme. Ja vaikka olisi kätevää olla tarvitsematta muita, voi olla vielä tuhoisampaa, jos kaikki ajaisivat vain omaa etuaan.

Saimme lahjaksi ystävältämme riisisuklaakeksejä ja eilen illalla vaimoni teki kovasti mieli syödä niitä, vaikka ei tahtonut syödä niitä enempää kuin minä. Kun vaimoni oli ilmaissut useaan otteeseen haluavansa keksejä, menin keittiöön ja pidin selkäni takana jotain, mitä hän ei nähnyt, käskin hänen laittamaan silmät kiinni ja suun auki, jotta voisin laittaa sen, mitä minulla oli selän takanani, hänen suuhunsa. Häntä tietenkin hieman pelotti, mitä laitan hänen suuhunsa, mutta avasi kuitenkin suunsa. Yllätyksekseen hän saikin suuhunsa yhden tuollaisen riisisuklaakeksin.

Keksin, että tuo asetelma kuvaa uskoa aika hyvin. Meillä on kaipaus, jota ei tunnu saada tyydytetyksi vaikka kuinka hankkii rahallista menestystä tai kittaa kuinka monta olutta tahansa. Meille on ehkä kerrottu Jeesuksen olevan elämän leipä. Raamatussa lukee nimittäin:

Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää. (Joh. 6:51)

Kun syömme sen leivän eli otamme Jeesuksen vastaan, saamme ikuisen elämän. Meitä kuitenkin pelottaa ottaa vastaan se, koska emme tiedä mitä siitä seuraa. Olemme kuulleet vain kuinka elämä on muilla mullistunut täysin eli suuresta asiasta on kyse.

Sanon heti perään, että kaipaaminen ei lopu vaikka ottaa Jeesuksen vastaan. Se muuttuu. Sanoisin, että aikaisemmin kaipaus oli siksi, ettemme nääntyisi, mutta uskoon tulon jälkeen nälkä on kasvamista varten. Kun on kerran saanut maistaa hyvää, niin sitten sitä haluaa lisää.

Lisäksi uskon ainakin yhden syyn, miksi seurakunnat eivät ole mieluisia paikkoja monien mielestä, johtuvan juuri tästä kaipauksen ja maistamisen välisestä jännitteestä. Pelkäämme kohdata tuon tilanteen, jossa meillä on silmät kiinni ja pitäisi maistaa sitä, mitä on tarjolla.

Ei se mitään. Leivän makuun pääsee vaikka rukoilemalla yksin omassa huoneessaan vaikka äänettömästi omassa päässään "Jumala - vastaa, jos olet."