Olen työtön. Olen tietotekniikan opettaja. Olen lapsi, veli, kummi ja aviopuoliso. Olen Suomen kansalainen. Olen epäonnistuja. Olen monessa mielessä tavallinen. Olen uskova. Olen kaikkea tätä.

Monet ehkä ajattelevat, että kun tulee uskoon, elämä muuttuu päälaelleen. Voin vakuuttaa että näin ei käy. Toisaalta se on hyvä ja toisaalta huono juttu. Elämä ei muutu paratiisiksi, mutta toisaalta ei automaattisesti lähetystyöksi paikkaan, johon ei halua mennä (esim. Mongoliaan). Tosin joillekin lähetystyö Mongoliassa on arkipäivää, mutta ketään ei sinne pakoteta. Mutta se on sivuseikka. Nyt kerron millaista uskovan elämä oikeasti on. Kerron vain esimerkkitapauksen eli siitä mitä minun arkipäivään kuuluu uskovan näkövinkkelistä.

Eilen olin jumalanpalveluksessa eli jumiksessa. Kuulun luterilaisen kirkon sisällä toimivaan itsenäiseen jumalanpalvelusyhteisöön. Se tarkoittaa sitä, että tilaisuudet ovat vapaamuotoisemmat kuin yleensä, mutta luterilaista oppia noudatetaan. Yhteisön johtaja, pappi, opetti seurakunnasta ja siitä, että kunkin seurakuntalaisen tulisi löytää oma paikka seurakunnassa. Joillekin oma paikka tarjoaa sunnuntaisin hengailua kirkolla toiselle vastuunkantamista seurakunnan eri tilaisuuksissa ja kolmannelle vaikka sitä lähetystyötä. Jokaiselle on oma paikka ja koskaan ei pakoteta. Itse tykkään olla monessa mukana. Toimin vahtimestarina, tiimiläisenä eräänlaisessa pienseurakunnassa tjsp., kuorolaisena hengellisessä kuorossa, kristillisessä pienryhmässä eli solussa (=raamattupiiri) ja eri sähköpostilistojen ylläpitäjänä. Tykkään olla avuksi.

Kun tulee uskoon, voi edetä omaan tahtiinsa uskontaipaleellaan. Minulla meni pitkään ennen kuin uskalsin kertoa uskoontulostani muille kuin toisille uskoville. Nyt se on paljon helpompaa. Ensiksi kannattaa etsiä oma seurakunta. Voi käydä hullusti, jos elää itsekseen eikä kohtaa toisia uskovia. Ei ole ihmisen hyvä olla yksin. Minä kiertelin eri seurakunnissa ehkä parin vuoden ajan kunnes asetuin aloilleni yhteen seurakuntaan. Yhden seurakunnnan valitsemisen etu on siinä, että voi tutustua paremmin ihmisiin ja uskaltaa ottaa vastuuta ja kasvaa uskossaan.

Pääpointtina haluan selventää sen, että vaikka usko on hyppy tuntemattomaan, se ei tarkoita sitä, että kaikki mullistuu. Käytännössä elämän ei tarvitse muuttua yhtään, joskin elämää kannattaa muuttaa. Hengellisesti tapahtuu kyllä iso muutos. Elämä ja maailmankuva muuttuu radikaalisti kun Jumala astuu kehiin. Uskovaa kutusutaan elämään aina vain tiiviimmässä yhteydessä kaikkivaltiaaseen, mutta se tehdään ihmisen ehdoilla. Jumala ei pakota. Mutta kun huomaa, että elämä omissa voimissa käy hankalaksi, kutsuu ihan mielellään Jumalan korjaamaan tilanteen. Sitten kun huomaa, että rukouksiin oikeasti vastataan, elämä käy iloisemmaksi. Varsinkin tieto ja sydämen varmuus siitä, että kuoleman jälkeen pääsee taivaaseen, antaa sellaisen toivon ja rauhan sydämeen, että elämä todella hymyilee.

Tekisi mieli kirjoittaa enemmän, mutta aikani käy vähiin. Tiivistän vielä sanomani: "Uskovaisuus ei ole pelottava asia vaan se tarjoaa enemmän mitä ottaa". Toivotan hyvää jatkoa kaikille.