Englantilaisilla on käsite put together, joka tarkoittaa ymmärtämistä. Tuohan tarkoittaa yhdistämistä. Kaksi asiaa yhdistetään toisiinsa. Tai useampi, mikä ettei. Olen kuullut että vanhoina aikoina sanan tietää merkitys liittyi nimenomaan tiehen eli tiesikö joku reitin naapurikylään vaikka. Tie yhdisti kaksi paikkaa. Aivoissa aivosolujen välille rakennetaan yhteyksiä ja näin tapahtuu oppiminen neurologisesti. Ei tietenkään ihan noin yksinkertaisesti, mutta olennaista se on. Oppimisteoriat ovat havainneet käsitekartat, joissa on käsitteitä yhdistetty toisiinsa, hyödylliseksi oppimisessa. Tietorakenteemme päässämme muistuttavat kuulemma tuollaisia rakennelmia. Puhutaankin konstruktivismista. No mitä sitten ajan takaa tällä? Kaikkihan tuon nyt ymmärtää, ei siitä kannata ainakaan kirjoittaa saati puhua. I beg to differ. Tänään opin että aloittelija-älykkö (Rookie smart, @LizWiseman), joka opettelee aloittelijan innokkuudella uutta, pärjää parhaiten. Pistetään siis pienet harmaat aivosolut sitten töihin saavuttaaksemme kutsumuksemme tavoitteen.

Gibran taitaa todeta oppimisen olevan mahdollista vain jos ”asia on ymmärryksemme aamunkoitossa”. Voin siis löytää vain sen, jonka nyt näen. En näe oman havaintolaatikon ulkopuolelle. Psykologiassa käytetään muistaakseni termiä Zone of Proximal Development (ZPD). Siksi oppiminen vaatii laatikon laajentamista. Miten se tapahtuu?

Katsotaan horisonttiin tietysti. Mietitään jotain totutun ulkopuolelta. Se voi olla jonkun ihmisen saarna, lauseita oppikirjassa, mielleyhtymä taideteoksesta tai laulusta. Onhan näitä.

Sitten aletaan etsiä tietä. Miten saan haltuuni tuon uuden paikan eli käsitteen? Sitä kutsutaan oppimiseksi. Miksi ihmeessä en saa ylittää katua punaisilla valoilla? Tämähän on vapaa maa. Ai niin, voin jäädä auton alle. Alkaako homma selvitä? Mihin tämä kaikki johtaakaan?

Konferenssissa, jossa olin tänään, Global Leadership Summit (GLS), puhuttiin näistä asioista ja minulla oli niin paljon oppimista kaikesta, mitä siellä sanottiin. Halusin siis vähän pureskella asiaa, yhdistellä käsitteitä. Enhän minä muuten opi mitään. Se siitä, jatketaan. Koita pysyä rinnallani vielä.

Yhdessä haastattelussa oli musiikkiosuus, koska haastateltiin Hillsongin perustajaa. Ja Bill Hybels kertoi kuinka musiikki oli ollut merkittävää vaikeina aikoina selviämiseen. Päätin siis minäkin laittaa kotona levyn soimaan. Valitsin Stingin Sacred Love –albumin. Viimeisenä biisinä on legendaarinen kappale Shape of my heart, jossa kerrotaan kaikista korttipakan maista ja loppuun lauletaan: ”that’s not the shape of my heart”. Silloin se löi läpi tajunnan. Oivalsin, mitä se tarkoitti. Two and Two makes a mess. Ei vaan neljä.

Miten yhdistetään minun surkeuteni ja ehdoton tärkeys Jumalan valtakunnassa? Sydämeni ei ole pata, hertta jne. vaan se on uniikki. Minun mahdollisuudet ovat ainutlaatuiset. Minä voin olla ainoa sopiva henkilö keksimään johonkin ongelmaan ratkaisun, tai olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kukaan ei ajattele minun ajatuksiani, kirjoita minun blogiani, seuraa Jeesusta minun puolestani tai kasvata lapsiani. Ei kukaan muu niin kuin minä. Innostuin siitä ja aloitin levyn uudestaan alusta. Stolen car, lempiraitani tuolla levyllä, soi ja sain upean ajatuksen synnistä. ”drive in to the night…” siinä lauletaan moneen kertaan. Olisitko sinä keksinyt sen? Ehkä, mutta kellään ei ole minun elämääni. Jos minun palaseni elämän palapelissä puuttuu, ei kuva ole valmis. Olen ainutlaatuinen ja niin on kaikki muutkin. Ei toisen älykkyys tee hänestä tärkeämpää ihmistä. Ja mitä sitten saadaan, kun yhdistetään edellä mainittu ja Jumalan katalyyttinen vaikutus yhtälöön. Jos laitat peliin viitosen toisen kaverinkuutosen sijaan, on tulos silti ääretön, koska 5+ääretön on ääretön. Ei sinun mahtavuudella ole siis loppupelissä mitään väliä. Ei huolta siis. Jumala voi sinua käyttää mennen tullen ja vielä palatessakin.

Eli mitä jäi käteen? 12 korillista tähteitäkö? Katsotaan onko näillä oivalluksilla hedelmää. Mutta keksin siis miksi joka ainut ihminen on tärkeä. Sinäkin.