”Voi helvetti, voi helvetin helvetti!” jne. Mitä sinun mielessäsi tai kenties ihan ääneenkin sanottuna liikkuu kun olet kämmännyt. Kyllä minunkin päässäni tapahtuu kiroamista. Ei enää ääneen sanottuna, mutta mielessä kyllä. Eikö vain. Jos tuntuu liian pahalta, tarkastele asiaa empaattisesti minun kannaltani. Eilen pysähdyin ajattelemaan tätä kiroamista. Ihanko oikeasti me modernit ihmiset kiroamme eli kutsumme helvetin apuvoimia tai Jumalaa turvaksemme tänä ateismin kukoistuskautena. Rupesin tämän ilmiön anatomiaa miettimään, kun se on edelleen kovin yleistä. Minulla ainakin. Pääsin aika pitkälle tai syvälle ajatelmissani. Seuraavassa päätelmäni. Mutta mieti ensin itse, ehkä opit jotain.

Kiroamme kun olemme epäonnistuneet. Tämä kertoo minulle sen, että haluamme aina onnistua ja haluamme onnistua itse. En usko aitoon joukkuehenkeen ihmisten kesken ilman pyhää voimaa. Tarkoitus on aina saavuttaa itselleen kunniaa joukkueen avustuksella. No se on sivuseikka nyt. Kun epäonnistumme, se harmittaa. Haluamme siis onnistua omin voimin. Kun se ei onnistu, yritämme haudata epäonnistumisen kiroamalla toivoen että se hautautuu syvälle maan poveen eli helvettiin. Siinä lapioidessa käy kuitenkin niin, että kohta alkaa ahdistamaan. Näet olemme hautaamassa siinä samalla itseämme sinne samaan hautaan. Tämä oli oivallukseni.

Miksi me sitten yritämme itse? Sanokaapa kummalla suunnalla on enemmän puhetta ja historiaa: Itsenäistymisellä vai yhteisöllisyydellä. Valtiot pyrkivät itsenäisyyteen. Lapset itsenäistyvät. Aviopuolisoiden pitää säilyttää itsenäisyytensä. Itsetuntoa ei saa rikkoa. Toki yhteisöllisyyttäkin on ja siitä aletaan puhua nykyään enemmän. Luojan kiitos siitä. Tämä maailma ei ehkä kestä suurempia ITSEmurhatilastoja.

Miksi sitten kutsumme saatanaa, helvettiä tai perkelettä luoksemme? Sanot tietysti, että Jumalauta on lyhennys sanoista Jumala auta eli kutsumme siinä Jumalaa. No tuskinpa sinäkään kirkossa alkaisit tuota ääneen sanomaan. Eiköhän sen sanan pyhyys ole aikoja sitten kadonnut.

Kuvitellaan tilanne, että olet puuhailemassa jotain ja Jumala on lähellä ja Saatana toisessa suunnassa yhtä lähellä. Sitten satutat itseäsi. Kumman puoleen käännyt, Saatanan vai Jumalan? Ajattelen ainakin omalla kohdallani etten halua näyttää itseäni epäonnistuneena Jumalalle, joten käännyn Saatanan puoleen ja alan siis kiroilla. Tajuamme siis Jumalan pyhyyden emmekä halua näyttää syntisyyttämme hänelle. Häpeämme.  

Tämä kaikki osoittaa sen, että oma luontomme pyrkii poispäin Jumalasta. Olemme toki oikeassa, että hän on pyhä ja pelkäämme rangaistusta, mutta meidän pitäisi ajatella enemmän Jumalan armoa kuin vihaa syntiä kohtaan. Ei Hän sinua vihaa vaan haluaa parantaa, jos olet satuttanut itseäsi. Tämä meidän pitäisi saada päähämme ja selkäytimeen. Ei käännytä Jumalasta poispäin vaan häntä kohti. Koska Jumala vihaa epäonnistunutta tekelettäsi, Hän haluaa korjata sen, ei murskata sinua. Toisessa suunnassa asia on eri. Älä siis ihmeessä pyydä Saatanan apua. Siinä käy huonosti. Käänny siis Jumalan puoleen ja pyydä: ”Käännä kasvosi meidän puoleemme ja anna meille Sinun rauhasi.”