Minua on mietityttänyt viime aikoina vapaus ja veljeys. Ei niinkään tasa-arvo, vaikka se tuohon joidenkin mielestä kuuluisi samaan syssyyn. Mikähän on sanan syssy etymologia? Wordin kielentarkistaja sitä ei ainakaan tunnista. Ja miksi minä nyt haarauduin sivupolulle asiasta, kysyy äidinkielen opettaja kenties. Mistä minä tiedän, en ole äikän ope. Mutta sanan syssy etymologia liittyy yhteyteen ja se taas läheisesti veljeyteen. Ja näin ympyrä sulkeutuu. En ole vielä keksinyt tälle tekstille otsikkoa, mutta veikkaan, että se liittyy yhteyteen.

Itse asiassa en ole vielä keksinyt juttuni pointtia, päämäärää, jonka haluan asiallani saavuttaa. Uskon näin voittavani elokuvan Elämän edessä päähenkilön kunnioituksen.  Toisaalta tieni voi johtua arvaamattomille urille ja maisemille, josta on kenties suurempaa hyötyä kuin oman mielenmaisemani näkökentässäni nyt on.

Mutta matkan täytyy alkaa jostakin. Aloitan siis vapaudesta ja veljeydestä. Vapautta moni vaalii, mutta jotta kaikilla olisi hyväksyttävä määrä vapautta, täytyy kaikilla olla tietty määrä rajoja.  Jos sinulla olisi lupa tappaa ja elää, minulla ei sitä vapautta voisi olla, koska sinun oikeutesi tappaa poistaisi minun oikeuden elää. Veljeys antaa oikean lähtökohdan vapaudelle maksimissaan. Jotta kaikilla on mahdollisimman paljon vapautta, on veljeyden toteuduttava. Kaikille samat oikeudet ja samat velvollisuudet, niin veljeys toteutuu.

Lasten kanssa on hienoa nähdä miten yksinkertaisella tasolla moraaliset periaatteet toimivat. Jos toinen varastaa toisen lelun, ei toisella ole oikeutta lyödä toista. Välillä tuntuu, että puu ei putoa kauaksi omenasta. Me aikuiset toimimme samalla tavalla pukien syntimme hienosti itsenäisyyden puolustukseksi tai muuksi sellaiseksi. Eli todellisesti emme toimi kovinkaan korkealla moraalilla, mutta osaamme selittää käytöksemme parhain päin. Naiset esimerkiksi dominoivat saamalla miehet himoihinsa meikillä ja pukeutumisella ja sitten säätävät käyttäytymisnormit vaikka tuijottelun pahuudesta. Haluat katsoa muttet saa. Miehet voivat sitten uhkailla vaikka taloudellisilla asioilla. Ei veljeyttä vai mitä?

Olenko todistanut veljeyden hyvyyden jo? No jos vaikka olisin. Eteenpäin sitten. Aloitan uskovista, noista veljeyden etujoukoista ja omalta kotikentältäni.

Erilaiset kirkkokunnat eivät ole hyvä veljeyden osoitus, mutta kristittyjen tekemä yhteistyö nykyäänkin on tietysti hyvä asia. Voisin väittää ettei Jumala pistäisi pahakseen, jos eri opilliset ristiriidat sovittaisiin vaikka vähän hammasta purren. Ehkä ihmisen voisi kastaa lapsena tai aikuisena miten nyt vaikka vanhemmille sopii. Onko ihmisjärjen voitto asiassa tärkeämpää kuin veljellinen rakkaus, joka ylittää opilliset ristiriidat. Jos vaikka vapaiden suuntien yhdistyminen kirkon kanssa toisi vaikka maallisia ihmisiä seurakuntaankin. Eikö se olisi kaikkien mielestä tavoittelemisen arvoista?

Rahat sitten. Voisiko rahat olla yhteisiä? Tai voisiko isompi seurakunta antaa rahaa heikommalle veljelle? Voisiko hallinnollisia asioita yhdistää? Voisiko helluntailapset käydä kirkon kerhoissa ja raamattupiirit olla yhteisiä? Mitä kaikkea voitaisiin ratkaista? Vastuunkannon jakaantuminen voisi olla hyvä mahdollisuus. Minä voisin näyttää laulun sanoja helluntaiseurakunnassa, että voisin nauttia opetuksesta adventtiseurakunnassa.

Nyt alkaa keskittyminen herpaantua. Voitte itse jatkaa ajatusleikkiä. Mutta omasta mielestäni voisin huoneentauluksi ottaa virkkeen: ”Älä mieti miten itse saat, vaan miten voit veljelle antaa!”