Gustav Romppanen oli tavallinen suomalainen mies. Eikä ollut, valehtelet. Hyvä on. Gustav oli rassukka suomalainen mieheksi kasvanut poika. Tavallista hänestä ei saanut tekemälläkään. Usko pois, yritetty oli. Huomaat ehkä että nimet Gustav ja Romppanen kalskahtavat falskille yhdessä. Gustavin äiti oli nuoruudessaan tavannut hienon ruotsalaisen sotilaan ja haaveissaan toivoi pojastaan samanlaista herrasmiestä kuin arkki-Gustav oli ollut. No ei Gustavista juoppoa tullut kuten ehkä sopisi odottaa, kun äiti toivoo jotain ja saakin toista. Kiltti Gustavista oli tullut. Liiankin kiltti.

Sitten jutun juureen: sänkyyn. Gustav laski alleen joka yö ja pian isänsä alkoi kutsua häntä nimellä Kustaa alkuun vahingossa: ”Taas se kustaa losotti alleen!”. Sitten kun hän keksi sen olleen hauska juttu, hän tykkäsi sitä muillekin kertoa hauskana juttuna. Pojan tie kulki makkarista peräkammariin ja iän kerryttyä aittaan ja olkipatjalle. Äiti itki isän julmuutta ja nieli häpeää unelmistaan.

Koulussa esitelmä oli päättynyt vahinkoon ja luokan nauruun. Kustaa oli saanut lähteä kotiin, mutta luokka ei rangaistuksia saanut jälki-istunnon järjestämisen hankaluuden takia. Kotona poika oli ollut vaiti asiasta. Jos joskus Kustaa oli yrittänyt tehdä ikätovereihin yhteyttä, oli pieni viittaus tapahtuneeseen riittänyt torjuntavoittoon. Lukioon mennessä oli Kustaa saanut maailmankuvansa maalattua täysin mustaksi.

Jostakin syystä oli uskollisuus isälle ja äidille kantanut yrittämään hoitamaan opiskelut kunnolla ja koitti aika armeijan kautta edetä opettajaksi opiskelemaan. Miksi, sitä ei Kustaa osannut perustella, mutta minä tiedän, että se oli laitos, joka oli jollakin tavalla selätettävä. Eniten kalvoi typerä kuvaamataidon opettaja, joka ei älynnyt antaa kymppiä Kustaalle, koska ei ollut koskaan ehtinyt hänen aikaansaannoksiaan katsomaan. Oli tullut turvallinen ysi tokariin. Niinpä Gustav aloitti opinnot tullakseen kuvataiteen opettajaksi. Se oli hienoa aikaa, kun ympärillä oli herkkäsieluisia maailmanparantajia, kuten Gustavkin oli. Opinnot etenivät kovaa vauhtia, kunnes alkoholi ja opiskelijaelämä vai kaiken pohjan elämältä ja opintotuet mennessään.  Siellä allikossa lojuessaan Kustaa taas laski alleen ja kömpi läheiseen Vapaakirkkoon selvittämään päätään. Vieruskaveria ei hajun takia ollut, vaikka väkeä oli paljon sunnuntaiaamun kokouksessa. Mukaan tarttui kuitenkin traktaatti eteisestä, jossa oli esitetty sarjakuvana tarina laupiaasta samarialaisesta ja lopussa oli rukous ottaa Jeesus omaan elämään.

Sunnuntain ratoksi oli Gustav ottanut esiin paperia ja puuvärit ja alkanut luonnostelemaan parempia kuvia traktaattiin. Hetken päästä kuului päässä ääni: ”Onpa hieno raapustus!” Mitä hittoa! Mitä siinä viinissä oli? Gustav jatkoi piirtämistä. ”Olen odottanut sinua”. Nyt Gustav säikähti toden teolla. Kuka puhuu? ”Minä olen se, joka minä olen. Sinä olet ihme, suuri ihme, Gustav.” Gustav mäjähti polvilleen ja taas oltiin sängyn vieressä. Rukoilemassa armoa oltiin. Tuli traktaatin rukoukselle käyttöä ja niin oli Gustav Romppanen pelastunut mies.

Seuraavat vuodet menivät pilvissä. Tuli seurakunta, vastuuta siellä, tyttöystävästä vaimo ja äiti, tutkinto ja työ paikallisesta lukiosta. Elämä hymyili ja äiti myös. Isä oli ylpeä Kustaastaan. Kaikki oli hyvin päällisin puolin, mutta sisällä kalvoi. Seksi ei maistunut, oppilaat kiusasivat, olo oli riittämätön kotona. Vaikka Gustav teki mitä, se meni omasta mielestä aina pieleen. Alkoi ankara touhotus: Kustaa jäi pois töistä hoitamaan lapsia, kävi kursseja kristillisissä opistoissa, rukouspalvelussa, sielunhoidossa, terapiassa ja sitä rataa. Sitä kesti aikansa ja mitään ei tapahtunut. Viimein katosi potenssi sängyssä kokonaan ja taas oltiin sängyn vieressä rukoilemassa. ”Ihana kun tulit itsenäsi! Mitä kuuluu?” Vitsaileeko se? ”Eilen sanoit pastorille, että kuuluu hyvää. Se ei tainnut pitää paikkaansa, vai mitä?” Eihän pastoria saa rasittaa minun murheilla, ajatteli Kustaa. ”Miksei?” Hänellä on tarpeeksi murheita. ”Mistä tiedät? Oletko kysynyt?” No, en. ”Soitapa ja kysy.” Jaa nyt vai. En minä kehtaa. Ootko tosissas? Haloo, kuuletko… Vastausta ei kuulunut. Gustav soitti ja tunti meni puhuessa, jonka päätteeksi Matti-pappi kiitteli soitosta. Oli kuulemma ollut ilo olla avuksi. Taakka Gustavin sydämeltä oli noussut pois. Gustav muisti pätkän Raamatusta: ”Minä olen sinut nimeltä kutsunut. Sinä olet minun.” Jotenkin noin se meni. Minä olen Jumalan ihme. Kukaan ei saa sanoa, etten ole arvokas, varsinkaan minä itse.

Äiti muutti taivaaseen ja isä kuoli myös. Lapset kasvoivat, aika virtasi edelleen ja sängyn ääreen polvistuttiin vielä monta kertaa, mutta elämän talon perustukset olivat paikallaan. Nyt Gustav osasi vastata kysymykseen, kuka olet. Olen Jumalan ihme.

Kaikki yhtenevyydet tosielämään ovat tahattomia…